Historia

 

Puhurin Poikien historia ulottuu yli sadan vuoden taakse, minkä varrelle mahtuu monia tärkeitä lippukunnan, Turun, Suomen ja partioliikkeen historian tapahtumia. Tässä lyhyessä tekstissä on pyritty tiivistämään tämä pitkä ajanjakso neljään kappaleeseen, joiden avulla lukijalle hahmottuu kuva lippukunnan kehitys vuodesta 1917 aina nykypäivään asti.

Partiotyön alkuvuodet Suomen suurruhtinaskunnassa ja Turussa

 

Vuonna 1917 ja myös sitä aikaisemminkin Venäjän keisarikunnan osana olevassa Suomen suuriruhtinaskunnassa yhteiskunnalliset olot olivat levottomat. Pääsyynä tähän oli emämaa Venäjän osallistuminen sille tappiolliseen ensimmäinen maailmansotaan, joka toi esille monia keisarikunnassa jo piileviä yhteiskunnallisia ongelmia. Suomea alueellisesti eniten ravisuttaneet ongelmat olivat sodan ja katovuosien mukanaan tuoma elintarvikepula, joka lisäsi entisestään kansalaisten tyytymättömyyttä vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmää kohtaan. Suurin Suomen suuriruhtinaskunnan hallintoa lamauttava tekijä oli kuitenkin Venäjän keisarikunnan harjoittamat ”sortotoimet”, joiden kautta se osaltaan pyrki hidastamaan Suomen tuolloin maailman moderneimman ja tasa-arvoisimman kansanedustuslaitoksen eli eduskunnan toimintaa. Kyseisten toimien takana osaltaan olivat toisaalta Venäjän keisarikunnan näkökulmasta Suomen eduskunnan liian suuret yhteiskunnalliset uudistukset, mutta myös pyrkimykset kytkeä Suomen suuriruhtinaskunta osaksi emämaata. Näitä yhtenäistäviä toimia yhteiskunnassa oli lähdetty jo toteuttamaan monilla eri yhteiskunnan tasoilla aina vuoden 1890 postimanifestista alkaen ja kiihtyen aina 1910-luvulle tultaessa.

Yksi näistä Venäjän keisarikunnan harjoittamista 1900-luvun alun sortotoimista oli vuoden 1911 asetus, jossa Suomen kenraalikuvernööri Seyn kielsi partiontyön suuriruhtinaskunnassa. Päätöksen taustalla oli Venäjän pääministeri Stolypinin salamurha, minkä myötä keisarikunnassa lakkautettiin kaikki järjestöt, joiden katsottiin antavan sotilaallista koulutusta ja täten luoden pohjaa vallankumoukselle.

Partioaatteen kieltäminen herätti paljon tunteita Suomessa ja myös Turussa, jossa varsin lyhyessä ajassa partiosta oli tullut kaupungin ylemmän ja keskiluokan perheissä varsin suosittu muoti harrastus. Syynä tähän suosioon oli vuonna 1911 Kaarlo Sainion toimesta suomennoksen saanut kenraali Baden-Powellin Partiopojat– kirja (Scouting for Boys, 1908), josta tuossa vaiheessa oli jo ruotsinkielisiä versioita jo olemassa Suomen ensimmäisten lippukuntien käytössä. Yksi Puhurin Poikien ensimmäisistä jäsenistä ja pitkäaikainen lippukunnanjohtaja Yrjö Varonen muisteli vuonna 1979 tehdyssä haastattelussa, että hänen aloittaessaan partion harrastuksena vuonna 1910, oli Turussa vain ruotsinkielisiä lippukuntia, minkä vuoksi hänkin suomenkielisen perheen kasvattina joutui aloittamaan oman partiouransa ruotsinkielisessä lippukunnassa. Partiopoika– kirjan myötä kuitenkin Turkuun tietoisuus partioaatteessa levisi ja myös suomenkielisiä lippukuntia aloitettiin perustamaan kaupunkiin.

Partio sai uusien suomenkielisten lippukuntien myötä paljon hyvää julkisuutta, jota se sai osakseen etenkin paikallisessa Uusi Aura-lehdessä, jonka sivuilla 12.3.1911 julkaistussa artikkeleissaan kehuttiin tätä uutta harrastusta, mutta tietyissä määrin myös vieroksuttiin harrastuksen armeijallista luonnetta. Tähän syynä voidaan pitää sitä, että Suomesta tuolloin puuttui yleinen asevelvollisuus, minkä myötä armeijakulttuuri oli varsin vierasta monille suomalaisille 1910-luvun Suomessa. Vieroksunta ei kuitenkaan vähentänyt partion suosioita, vaan esimerkiksi turkulaiset yritykset tekivät siitä varsin nopeasti muoti-ilmiön, kun paikallisten kauppojen hyllyille ilmestyi tuotteita niin poika ja tyttö partiolaisille aina retkeilyvaatteista karamelleihin.

Huolimatta partion suuresta suosion noususta Yrjö Varonen kuvaa 1910-luvun alun partion alkutaipaleita ja metodeja varsin alkeellisiksi 1970-luvun lopun toimintaan verrattuna. Resursseja oli lippukunnilla varsin vähän ja esimerkiksi partiolaisille tunnusomaisia olkanauhoja, hattuja ja sauvoja eivät kaikki saaneet. Retkiä järjestettiin kaupungin rajojen sisäpuolilla oleville metsikköihin ja avokukkuloille. Siellä leikittiin turvesotaa ja vakoiluleikkejä louhikkoisten rinteiden reunoilla. Varonen kuvaa myös alkuperäisen puolisotilaallista luonnetta: yhteistä marssia. Joskus rivistömarssin aikana yritettiin harrastaa joukkolaulantaa, mutta Varonen kommentoi asiaa pikaisesti toteamalla, että harvoin pojat huonoina laulajina koskaan sujuvaa musiikkia saivat aikaan, ellei ollut helppoa marssilaulua laulettavana.

Kuva Klassillisen Lyseon poikajoukkueen leiriltä 1919. Puhurin Poikien kuva-arkisto.

 

Partio harrastuksena nousi siis varsin lyhyessä ajassa suureksi harrastukseksi ja täten sen kieltäminen aiheutti myös suuren reaktion kaupunkilaisten keskuudessa. Uusi Aura ja muut paikallislehdet julkaisi päätöksen jälkeen paljon ajalle tyypillisiä pakinoita, joissa avoimesti kritisoitiin viranomaisten päätöstä. Samalla kuitenkin kaupunkiin jäi muutamia partioryhmiä, jotka avoimesti jatkoivat toimintaansa, mistä esimerkkinä voidaan pitää mainoksia lehdissä, joissa ilmoitettiin partiopoikien myyvän joulukuusilippuja tuberkuloosipotilaiden puolesta. Partio ei siis missään vaiheessa painunut maan alle, vaan pystyi jatkamaan toimintaansa varsin avoimesti pienessä mittakaavassa. Yrjö Varonen sanoi, että lyhyessä ajassa luotu yhteishenki oli se tekijä, joka sai monet turkulaiset vartiot jatkamaan toimintaansa kiellosta huolimatta erilaisten retkien ja kokousten myötä. Myös Klassillisessa Lyseossa Martti Haavion mukaan jatkui tuo yhteishenki, mikä edes auttoi toiminnan uudelleen käynnistämistä.

 

Muutosten vuosi 1917 ja Turun Partiopoikien perustaminen

 

Venäjän keisarikunnassa tapahtunut vuoden 1917 helmikuun vallankumous muutti paljon sen ympärillä olevaa yhteiskuntaa. Keisari Nikolai II seuraajineen syrjäytettiin ja muodostunutta valta tyhjiötä täyttämistä varten muodostettiin väliaikainen hallitus, joka yritti vakauttaa oman asemansa ja samalla tuoda yhteiskuntarauhan keisarikunnan eri kolkkiin. Tämän vuoksi se julkaisikin Suomen suuriruhtinaskuntaa koskevan säädöksen, joka historian kirjoituksessa parhaiten tunnetaan maaliskuun manifestina. Sen avulla Venäjän väliaikainen hallitus kumosi kaikki aiemmat säädökset, joiden avulla Suomea autonomiasta asemaa oli kavennettu. Samalla Suomen senaatti ja eduskunta saivat luvan kumota vapaammin aiemmin asetettuja säädöksiä, minkä johdosta maaliskuussa kumottiin myös vuoden 1911 kielto koskien partionliikettä. Helmikuun vallankumous toimii siis saman aikaisesti uutena alkuna myös partioliikkeelle, joka Yrjö Varosen sanoja mukaillen saapui takaisin Suomeen kunnolla uusien tuulten puhaltaessa ja levisi nyt maan jokaiseen kolkkaan vallankumouksen myötä.

Pekka Laurenin mukaan partiotoimintaa Turussa lähdettiin organisoimaan varsin pian vallankumousuutisten kantauduttua kaupunkiin. Jo 17.3.1917 aloitti toimintansa Turun Suomalaisen Klassillisen lyseon Partiopoikayhdistys, jonka perustajiin kuului jo 1909 perustetun, mutta 1911 lakkautetun Turun Klassillisen Lyseon Scout-prikaatin toiminnassa olleita henkilöitä. Partiotyö alkoi Laurenin mukaan samanaikaisesti myös kaikissa muissa Turun oppikouluissa. Turun Klassillinen Lyseo ei ollut siis mitenkään poikkeus, vaan osa suurempaa liikettä, jolla oli valmiiksi takanaan partioon ja sen ajatuksiin perehtynyt ryhmä vuosilta 1911, mikä osaltaan auttoi eri partiopoikayhdistysten nopeaan perustamiseen niille sopivana ajanjaksona. Yrjö Varonen ei muista, että aikanaan perustamisesta olisi levitetty tietoa ihmisille, vaan yhtenä päivänä hän muistaa nähneensä suuren ihmisjoukon järjestäytyneenä Klassillisen Lyseon pihalle perustamaan Turun Partiopoikayhdistyksen. Loppujen lopuksi Varosen mukaan Turkuun perustettiin tuolloin seitsemän partiopoikajärjestöä, joista lopulta kolme jäi osaksi Turun Partiopoikia:

  1. joukkue Turun Suomalaisen Klassikon Lyseon Partiopojat
  2. joukkue Turun Suomalaisen Reaalilyseon Partiopojat
  3. joukkue Turun Suomalaisen Yhteiskoulun Partiopojat

Toisen joukkueen toiminta loppui pian perustamisen jälkeen. Järjestön 1. johtajana toimi Hannes Rannikko ja 1. joukkueen johtajana Reino Lindqvist ja myöhemmin Toivo Tuomi. Kolmas joukkue erosi järjestöstä 16.9.1920 ja otti nimekseen Turun Partio-Sissit.

Turun Partiopoikien I:n Klassillisen Lyseon osaston johtajisto 11.11.1917. Puhurin Poikien kuva-arkisto  

 

Kuitenkin maaliskuussa 1917 kaikki Turussa työskentelivät yhteisen päämäärän vuoksi, mistä osoituksena oli seitsemän partiojärjestön edustajien kokoontuminen kahvila Sylviaan 26.3.1917 keskustelemaan tulevaisuudesta. Keskusteluiden aiheena oli Turun suomalaisten koulujen yhteisten Turun Scouttiliittojen perustamisesta eri eräänlaisen kattojärjestön luomisesta Turun partiolaisille. Neuvotteluista kahvilasta ei ole jäänyt jälkipolville kirjallisia lähteitä, mutta niiden voidaan olettaa menneen varsin hyvin, koska jo kahden päivän päästä 28.3.1917 pidettiin Turun Partiopoikain Paikallisosasto perustava kokous. Järjestön puheenjohtajaksi tuli ylioppilas Hannes Rannikko (entinen klassikkolainen, joka oli vuonna 1910 mukana partiotoiminnassa) ja Klassillisen Lyseon edustajaksi osastoon tulivat Reino Lindqvist ja Lauri Savonen. Yrjö Varosen mukaan kaikki kuuluivat koululaisista partioon heti sen jälkeen, kun partio-osastot oli perustettu, mikä selittää osittain sen, että vuonna 1920 Turun Partiopoikien jäsenmääräksi ilmoitettiin huimat 2700 jäsentä.

Kyseessä oli siis varsin suuri organisaatio, joka pystyi järjestämään toimintaa jäsenilleen jo ensimmäisen toimintavuotensa aikana. Toukokuulta olevien ensimmäisten muistiinpanojen perusteella on nähtävissä, että suunnitteilla oli retki partio-osaston yhteinen retki Luolavuoreen. Kuitenkin saman vuoden syyskuussa järjestettiin retki Yli-Lemun kartanolle, josta puhutaan lähteissä Turun Partiopoikien varsinaisena ensimmäisenä retkenä, joista vuosien varrella on jäänyt lippukunnan arkistoon ikimuistoisia tarinoita tuon ajan leiriläisiltä haukkuvista vahtikoirista ja jopa Swedenborgin kummituksesta.

Arkipäivän partiotoiminnasta Pekka Laurén on antanut hyvän kuvauksen historiikissa kuvatessaan 24.9.1917 perustetun ja Yrjö Varosen johtamaa Klassillisen Lyseon Kuovi-vartion toimintaa. Kokoukset pidettiin koulussa ja ohjelman päätarkoituksena oli kerätä varoja vartion rahastoon, minkä kautta rahoitettiin koko vartion toiminta aina ja tarvikehankinnat aina partioasuista telttakankaisiin. Kuovi-vartio pääsi jo syksyllä sienestämään Turun itäisen kolerahautausmaan lähelle ja myöhemmin retkelle myös Luolavuoreen. Viikko toimintansa yhteydessä Kuovi-vartio osallistui myös lehden painattamiseen ja sen tekoon. Vartion toiminnassa on siis paljon piirteitä, jotka ovat edelleen osa Puhurin Poikien toimintaa.

Turun Partiopojat järjestivät osastoilleen yhteiset partiopäivät. Tilaisuus pidettiin Klassillisen lyseon voimistelusalissa, mistä joukko marssi Turun WPK:n soittokunnan tahdissa Turun linnalle. Tilaisuudessa puhui Klassillisen lyseon lehtori Julius Finnberg. Tilaisuudessa vihittiin Klassillisen Lyseon ja Yhteiskoulujen osastojen liput ylipäällikkö Hannes Rannikon toimesta.

Turun Partiopoikien Klassikon Lyseon osaston ensimmäinen toimintavuosi päättyi yhteiseen iltamaan Klassillisen Lyseon jumppasalissa 15.12.1917. Tilaisuutta oli Laurénin mukaan lykätty kaupungissa edellisten kuukausien aikana tapahtuneiden levottomuuksien takia. Viimein kuitenkin joulukuussa tilaisuus pystyttiin järjestämään. Juhlat keräsivät paljon väkeä tanssimaan, nauttimaan buffetin antimista ja seuraamaan tilaisuuteen varta vasten järjestettyä ohjelmaa puheista musiikkiesityksiin. Kyseessä oli kuvauksen perusteella varsin uljas lopetus Turun Partiopoikien Klassillisen Lyseon osastojen toiminnalle.

 

Puhurin Poikien historiaa 1918-1939

 

Vuoden 1918 aloissa Suomessa syttyi sisällissota. Turku yhtenä eteläisen Suomen tärkeimmistä teollisuuskaupungeista oli punaisten hallussa. Tämän takia kaupunkiin asetettiin sodan aikainen järjestys, jonka myötä partiotoiminta pysähtyi, kun koulunkäynti pysäytettiin. Sota monella tapaa siis kosketti kaikki yhteiskunnan tasoja, mistä osaltaan kertoo myös se, että sodan päätyttyä Klassillisen Lyseon partiopoikien toiminta päästiin jatkamaa vasta 10.9.1918 pidetyn järjestäytymiskokouksen myötä.

Sodan jälkeen osasto halusi selvästi jättää menneet taaksensa, mikä näkyi esimerkiksi sen haluna keksiä osastolle oma nimi, luoda sille oma tunnuslause, tehdä sille oma lippu ja luoda myös koko kattojärjestölle oma sanomalehti. Nimeksi osastolle äänestyksen jälkeen valittiin Turun Metsäveikot ja ajan hengessä tunnuslauseeksi valittiin Omnia pro patria. Sanomalehti Turun Metsäveikko saatiin myös tehtyä, mutta vasta vuoden 1919 alussa. Tuolloin voidaan katsoa myös alkaneen Turun Partiopoikien varsinainen ahkera kokoustoiminta ja samalla leiritoiminta, johon kuului leirejä Turun seudulla, mutta myös osallistuminen saman vuoden Porvoossa järjestettäville partiopäiville.

Turun Partiopojat järjestönä onnistui kehittämään toimintaansa sisällissodan jälkeisessä Suomessa ja organisoimaan monenlaisia tapahtumia erilaisista juhlista kisoihin. Kuitenkin näissä tapahtumissa ja niissä syntyneissä riitaisuuksissa joukkueiden välillä muodostui tilanne, jossa 16.9.1920 Yhteiskoulun III joukkue pyysi eroa Turun Partiopojista ja päätti muodostaa oman järjestönsä. Ero pyyntö sai monenlaisia reaktioita vastaan, mutta suurimmat muutokset tapahtuivat säännöissä, joissa koulujen nimisissä toimivista joukkueista päätettiin luopua ja tilalle tuli normaaliin vartiojärjestelmään perustuvat vartiot, minkä myötä organisaatio pystyttiin pitämään yhtenäisempänä aikana, milloin esimerkiksi suojeluskunta järjestönä nousi partiotoiminnan suureksi kilpailijaksi harrastuskentällä.

Vartioita itsessään voidaankin pitää koko 1920-luvun alun tärkeimpinä tekijöinä, koska niissä juuri partioaatteen tavoitteet ja ihanteet tuolloin tapahtuivat. Vartiot nimittäin olivat pääasiallisesti toimijoita, jotka järjestivät leirejä, julkaisivat omia sanomalehtiään, organisoivat juhlia, kisailivat ja pitivät viikko toimintaa yllä, kun taas kattojärjestö Turun Partiopojat onnistui vuosittain järjestämään muutamia yhteisleirejä vartioille kyseisenä aikana. Tämän takia järjestön nyt nimetystä Pämppä– lehdessä usein kritisoitiinkin kattojärjestön toimintaa usein ”laimeaksi”, mihin osaltaan olivat suurimmat syyt organisaation niukat resurssit, mutta muutenkin vasta aluillaan oleva partiotyö muutenkin Suomessa, mistä hyvänä esimerkkinä voidaan nähdä, että kattojärjestö Suomen Partioliitto saatiin vasta perustettua vuonna 1920.

Kuovi-vartio vuonna 1920. Puhurin Poikien kuva-arkisto.

 

Suomen Partioliitto ei myöskään hyvällä katsonut Turun Partiopoikien nimeä ja ilmoittikin vuonna 1922, että se pitää vaihtaa sopivampaan. Turun Partiopoikien johtokunnan kokouksessa 13.10.1923 päättikin muuttaa järjestön nimen äänestyksen jälkeen Puhurin Pojiksi, joka säilytti Turun Partiopoikien muiston omassa lipussaan ja logossaan osaltaan nostalgisten, mutta myös säästö syistä. Nimen muutos ei kuitenkaan muuttanut paljoakaan jo hyvin alkanutta partiotoimintaa, joka oli nähtävissä vuonna 1923 lippukunnan ensimmäisellä varsinaisella leirikesällä, jolloin retkiä järjestettiin Kakskerrassa ja Piikkiössä, jossa jälkimmäisessä on jäänyt arkistoihin ensimmäinen valokuva, jossa Puhurin Poikien lippu liehuu ylpeänä lipputangossa yllä leirin, mutta myös Yrjö Varosen kädenjäljeksi arvioitu vanerinen sanitäärilaukku.

Puhurin Poikien toiminta jatkui nousujohtoisesti läpi 1920- ja 1930-lukujen, vaikka alussa lippukunta kamppailikin ajan hengessä uusista jäsenistä muiden lippukuntien ja suojeluskunnan kanssa. Tämän takia lippukunta järjestikin paljon erilaisia värväystilaisuuksia, mutta samalla lippukunta pystyi ylläpitämään partiotoimintaakin, vaikka usein johtajapula näinä aikoina vaivasikin. Vuonna 1926 lippukunta sai jälleen kerran postia Suomen Partioliitolta, jossa kehotettiin Puhurin Poikia vaihtamaan vielä tuolloin kokonaan vihreä ollut järjestöhuivi toisella värillä, sillä vihreästä oli tullut tuolloin Liitossa, mutta myös kansainvälisesti johtajaväri. Säästösyistä vihreä väri haluttiin kutienkin säilyttää osana Puhurin Poikien huivia, mutta myönnytyksenä liitolle se sai rinnalleen valkoisen värin, mikä väriyhdistelmänä edelleen koristaa Puhurin Poikien huiveja.

Huivien värin lisäksi lippukunnassa etenkin 1920-luvun lopussa oli intiaanien ihailu, joka on nähtävissä lippukunnan aikakauden tunnusomaisena majoitteena vuonna 1929 valmistuneen tiipiin muodossa. Samalla järjestössä yleistyivät myös intiaanityyppiset kaksiosaiset nimet, jotka lähtivät vasta suureen suosioon lippukunnassa vuoden 1929 Englannin jamboreen jälkeen, milloin suurleirille osallistui neljä Puhurin Poikaa, jotka kirjoittivat matkastaan leiripäiväkirjan. Kyseinen teos matkan jälkeen kiersi vartiolta vartiolle ja sen monipuolisen kuvituksen kautta monet suomalaiset pojat pääsivät aivan uudella tavalla tutustumaan vieraisiin kulttuureihin ja maailmalla suosittuihin keksintöihin, kuten äänielokuviin, josta matkalaiset kertoivat kertomuksessaan.

Yksityiskohtia vuoden 1929 Jamboreen matkakirjasta, jossa kirjoittajat ovat piirtäneet kuvia jamboreella näkemistään eri maiden partiolaisista (ylempi kuva) ja ikuistaneet muutamia jamboreen leiriportteja.

  

1930-luvun alussa Puhurin Pojat alkoi etsiä toden teolla omaa kerhohuonetta, joka katsottiin hyvän partiotoiminnan perusedellytykseksi. Kerhohuone löytyikin vuonna 1930 Humalistonkadulta Maalaistentalosta, mutta pienet tilat, rajalliset kokousajat, mutta myös lisääntyvät kustannukset vaikeuttivat perus partiotoiminnan organisoimista toiminnan ja   lisäsi järjestön sisällä tyytymättömyyttä toimintaan. Tyytymättömyys vähensi järjestön jäsenmäärää, kunnes vuonna 1934 se lähti taas nousuun, mutta ongelmat pysyivät varsin samankaltaisina, vaikka tässä vaiheessa lippukunta alkoikin saada pientä tukea kaupungilta. Toiminnan tasoa tätä kautta ei kuitenkaan saatu nostettua ja esimerkiksi aikakauden Pämppä-lehdissä kritisointiin paljon nuorempien johtajien käytöstä leireille.  Toimintaa hankaloitti myös vuonna 1937 vuokrasopimuksen irtisanominen Maalaistentalosta, minkä takia lippukunta joutuikin hetkellisesti tuuli ajolle, kunnes uudet toimitilat Luostarikortteli numero 176:sta, jonka seinien suojissa toimita jatkui yhtäjaksoisesti aina talvisodan alkuun vuoteen 1939 asti. Välirauhan aikana oli muutamia kokouksia ja Jatkosodan aikana lippukunnassa ei ollut mitään toimintaa. Sotien aikana 23 Puhurin Poikaa kaatui sodan taisteluissa. Toiminta jatkui jälleen Kotka-vartion kokoontuessa 22.12.1944, mikä aloitti uuden lehden Puhurin Poikien historiassa.

Piikkiön leiri 1939. Puhurin Poikien kuva-arkisto.

 

Puhurin Poikien historiaa vuodesta 1945 nykypäivään

 

Sotien jälkeistä aikaa usein luonnehditaan Suomen historiassa jälleen rakennuksen aikakaudeksi, mitä se fyysisesti ja henkisesti olikin kansakunnalla. Samanlainen rinnastus voitaisiin oikeastaan tehdä myös Puhurin Poikien kohdalla, koska myös lippukunta tasolla jälleen rakennuksen työtä oli paljon.  Puhurin Poikien tilanne ei ollut ihanteellinen sotien ennen, mutta samalla koko partioliike hetkellisesti oli suuren uhan alla, kun sen lakkauttamista pohdittiin vuoden 1944 Moskovan välirauhanehtoja. Partioliike sai kuitenkin jäädä olemaan ja sen eri toimijat ympäri Suomea pyrkivätkin käynnistämään toimintansa mahdollisimman pian, vaikka harrastuskentälle oli noussut myös paljon uusia poliittisia nuorisojärjestöjä, jotka partioaatetta paljon matkimalla loivat sille kilpailijan harratuskentälle aina 1980-luvulle asti.

Puhurin Poikien partiomarssilta 1948. Puhurin Poikien kuva-arkisto.

 

Puhurin Pojissa toiminnan elvyttäminen sodan jälkeen käynnistyi pienten järjestäytymiskokousten ja kiertokirjeiden kautta, minkä myötä viikkotoiminta pystyttiin aloittamaan uudelleen 7.2.1945. Pula-aika monella tapaa rajoitti tuossa vaiheessa etenkin leirien järjestämistä, mutta kodeista saatujen perunoiden ja muun avun turvin tapahtumia pystyttiin taas järjestämään monipuolisesti ja ympäri Suomea 1940-luvun lopulla, mikä auttoi todella partiotoimintaa elpymään. Tästä hyvänä esimerkkinä voidaan pitää Puhuri – lehteä, jonka lippukunnan jäsenlehtenä ilmestyi ensimmäisen kerran juuri vuonna 1945 ja nousi ehkä juuri tämän takia yhdeksi Puhurin Poikien tärkeimmistä perinteistä. Samalla myös Puhurin Pojat etsivät itselleen pysyvää koloa toiminnalleen, kunnes sellainen lopulta löytyi parin muuton jälkeen Rauhankadulta vuonna 1959.

1940-luvun loppu monella tapaa oli siis vanhan perustoiminnan käynnistämistä, mutta samalla luotiin myös paljon uutta. Vuonna 1949 nimittäin lippukunnanjohtaja Pekka Lauren esitti Puhurin Pojille uutta toimintamuotoa eli meripartiota, joka partiossa kyseisenä aikakautena oli vielä varsin uusi ilmiö. Lauren kuitenkin pitkään purjehtineena katsoi veneilyn yhdeksi parhaimmista nuorten kasvatusmuodoista ja ajoikin uudistuksen varsin nopeasti pienessä organisaatiossa läpi. Meripartiotoiminnan käynnistämistä varten tarvittiin kuitenkin paljon lippukuntalaisten koulutusta purjehtimista varten Turun Pursiseuran avustuksella ja myös vene, joka etsinnän jälkeen löytyi Pyhärannasta pyhämaalaisen puuveneen muodossa. Tuolloin vielä s/y Avu nimellä kulkenut vene ostettiin lahjoitusvarojen avulla Puhurin Pojille, jotka nimesivät sen s/y Kokoksi kesällä 1949. Ensimmäinen purjehduskesä sujui uudella veneellä kankeasti, mutta jo vuonna 1950 järjestettiin ensimmäinen matkapurjehdus, jonka kohteeksi valikoitui Maarianhamina.  S/y Kokko toimi lippukunnan koulutusaluksena aina vuoteen 1958 asti, kunnes kyseisen vuoden kesän jälkeen se löysi viimeisen ankkuripaikkansa Puhuri-saaresta, josta yhä löytyy sen nimeä kantava kallio, jonka päällä on löydettävissä raskaat ankkuriketjut, joiden avulla Kokko pysyi teloillaan kalliolla.

S/y Kokko (ylhäällä) ja s/y Meriakka. Puhurin Poikien kuva-arkisto.

 

Meripartiotoimintaan siirtyminen kuitenkin edellytti kuitenkin lippukunnalta uudella tavalla varojen keräämistä, koska nyt sen maksettavana oli sekä kolon vuokra ja veneet, joita vuoden 1956 jälkeen oli kaksi, kun lippukunta hankki isommaksi koulutusaluksekseen s/y Meriakan. Tätä tilannetta helpottamaan perustettiin Puhurin Poikien Tuki ry 15.helmikuuta 1957, minkä kautta itse lippukunta pystyisi keskittymään partiotoiminnan organisoimiseen. Tuki ry monella tapaa lähtikin toiminnallaan monipuolistamaan lippukunnan leiritoimintaa, sillä jo vuonna 1958 Tuki ry hankki itselleen Pikku-Nauvon pohjoispuolelta saaritukikohdan, joka parhaiten nykyään tunnetaan nimellä Puhurisaari, jonne haluttiin keskittää lippukunnan veneily ja retkitoimintaa. Tätä helpottaakseen saareen rakennettiinkin Tuen toimesta myöhemmin vuonna 1969 maja, jonka suojissa Puhurin Pojat yhä edelleen aikaa viettävät.

Vuonna 1969 Puhurisaareen valmistunut maja on edelleen yksi Puhurin Poikien retkien suojapaikka (ylhäällä) ja kokkokallio kettinkeineen on saaren parhain nuotiopaikka. Puhurin Poikien kuva-arkisto.  

 

1950-luvun loppu oli siis monella tapaa nousun aikaa Puhurin Pojissa, mutta 1960-luvulla jäsenmäärät lippukunnassa lähtivät laskuun. Samalla veneiden käytössä vanhempien lippukuntalaisten taholta oli kuultavissa paljon kritiikkiä nuorempia johtajia kohtaan. Syinä huolimattomaan käyttöön katsottiin tuolloin nuorten miesten into tuoda nuoria naisia veneeseen, minkä kautta huomio asiallisesta purjehtimisesta oli tällöin toisaalla.  Oli syy kuitenkin mikä hyvänsä niin paljon asiakirjojen perusteella haavereita sattui s/y Meriakalla, jonka myötä vene oli alituisten pienten korjauksen tarpeessa, mikä lisäsi entisestään sen ylläpitokustannuksia. Tämän johdosta laadittiinkin lippukuntaan omat virallset purjehdussäännöt, jotka toimivat ehtona kipparoinneille Meriakalla, joka oli yksi lippukunnan toimintaa tuolloin ylläpitävistä voimista. Meriakka veneenä nimittäin mahdollisti purjehdustoiminnan laajentamisen Itämeren osiin, joihin Kokolla ei olisi koskaan päästy. 1950-luvun lopulla nimittäin järjestettiin paljon matkapurjehduksia Ruotsiin ja vuonna 1969 matka suuntautui Gotlannin saarelle.

1960-luvun loppu huolimatta pitkistä purjehduksista oli kuitenkin monella tapaa haastavaa aikaa lippukunnalle, mihin osa syynä olivat jäsenkato ja johtajien puute, mikä osaltaan heijastui Puhurin Poikien puuttumisena usean vuoden ajan partioparaatista. Ongelman vuoksi lippukunnassa järjestettiin useita kokouksia ja kampanjoita, joiden avulla uusia jäseniä pyrittiin houkuttelemaan toimintaan mukaan. Saman aikaisesti Puhuri– lehden sivuilla vanhemmat entiset lippukuntalaiset yrittivät valaa uskoa nuorempiin lippukuntalaisiin teksteillä, jossa he lupasivat parempaa tulevaisuutta lippukuntalaisille. Vuonna 1968 Puhurin Poikien kolo muutti Rauhankadulta Auran Tyttöjen vanhalle kololle Uudenmaankadulle, josta monella tapaa alkoi taas toiminnan elpyminen, sillä seuraavina vuosina jäsenmäärät lippukunnassa lähtivät 1970-luvun myötä nousuun, mutta loppu vuosikymmenenä toimia hidasti etenkin johtajien puuttuminen ja yhtenäisen linjan luominen partiotyössä. 18. joulukuuta 1973 Puhurin Pojat merkittiin yhdistysrekisteriin ja näin lippukunnasta tuli rekisteröity yhdistys, joka osaltaan toi toimintaan uusia velvoitteita, mutta samalla antoi myös uusia mahdollisuuksia kehittää sitä tulevaisuudessa eteenpäin uudella tavalla.

Puhurin Poikien suunnistusta 1960-luvulla (ylhäällä) ja S/y Meripuhuri. Puhurin Poikien kuva-arkisto.

Vuosi 1981 voidaan katsoa olleen vasta se todellinen suuri käännöshetki l, kun lippukunnan toiminta todellisuudessa lähti uudella tavalla suureen nousuun, mihin osa syynä myös oli partioliikkeen parantunut asema yhteiskunnassa verrattuna 1960-luvun lopun poliittisesti latautuneeseen ilmapiiriin. Vuonna 1981 hankittiin nimittäin lippukunnalle uudeksi koulutusalukseksi s/y Meripuhuri, jonka kipparointi ehtoja kovennettiin niin, että niiden kautta saatiin sidottua johtajia paremmin pysymään toiminnassa. Samalla vuonna 1982 kolo muutti Uudenmaankadulta korttelin eteenpäin Uudenmaankadun ja Itäisen Pitkänkadun kulmauksessa oleviin suurempiin tiloihin, jotka remontin jälkeen tarjosivat paremmat ja isommat puitteet kasvavalle partiotoiminnalle.

1980-luvun kasvun urilla Puhurin Pojat monella tapaa yhä edelleen ovat. Lippukunnan kasvaessa se on hankkinut aina uusia koulutusaluksia; s/y Viima (1989-2000), s/y Pikkumusta (2000-2006), s/y Jotunheim (1996-) ja s/y Puhuri (2006-); joiden avulla koulutusta on pystytty monipuolistamaan ja tarjoamaan alati kasvan lippukunnan jäsenille. Vuonna 2017 Puhurin Pojat juhlivat 100-vuotista taivaltaan, jonka matkan pää on vielä kaukana tulevaisuudessa.

Puhurin Poikien vierailu Norjassa 1987 matkapurjehduksella (ylempi kuva) ja menomatka Satahangalle 2013. Puhurin Poikien kuva-arkisto.

 

Lähteet:

Puhurin Poikien arkisto 1917-2018

Jääskeläinen, Atte ja Raitin, Paula: Ramus Aureus: Klassikkona 130 vuotta. Turun klassikot ry 2009

Kallioniemi, Jouni. Kaikkien aikojen Turku. Kustannusliike kirjatorni oy 1992

Kalpa, Harri. Muuttuva kaupunki: Turku eilen ja tänään I. Turun Sanomat 1980

Kirkinen, Heikki (toim.). Venäjän historia. Otava 2006

Lunttinen, Pertti. Vanhan Venäjän viimeiset rauha vuodet 1905-1904. Sivut 299-326

Zetterberg, Seppo. Venäjästä Neuvostoliitoksi. Sivut 327-371

Klinge, Matti. Katsaus Suomen historiaan. Otava 2001

Lahtinen, Rauno. Turku 1911. Turkuseura 2011

Lahtinen, Rauno. Turun historia. Turkuseura 2014

Laurén, Pekka: Puhurin Pojat: kuvaus vuosista 1917-1956. Puhurin Pojat 2007